Juoksuaikoja

Molemmilla pikkutytöillä alkoi viime kuussa elämänsä toinen juoksu, Nicolella ensin ja siitä reilun viikon kuluttua Nadialla. Naapurin Timppa ilmoitti ystävällisesti asiasta heti. Olin kyllä jo odotellutkin tätä, sillä edellisistä oli jo yli puoli vuotta aikaa. Nicolen ensimmäinen juoksu meni ihan rauhanomaisesti, mutta toinen neiti äityi oman juoksunsa aikana vallan hurjaksi. Pikkutytöt olivat kyllä siihenkin saakka ottaneet muutamia kertoja yhteen enemmän tai vähemmän railakkaasti. Tilanne oli ollut huolestuttava mutta kutakuinkin hallinnassa. Otin tytöt samasta pentueesta kuukauden välein, lieneekö tämä ollut syy eripuraan. Nadia muutti luokseni ensin ja ajatteli varmaankin olevansa ykkönen (Jasminin jälkeen) ja toinenkaan ei kyllä kakkoseksi aikonut jäädä. Vajaa vuosi siinä sukkuloitiin ja tarkkailtiin, mitä on neideillä mielessä milloinkin. Ruoka-ajat olivat räjähdysherkkiä ja jossakin vaiheessa nämä saivatkin alkaa syödä ihan eri huoneissa. Usein ruokailun jälkeen esiintyi kuitenkin häntä koholla pyörähtelyä ja toistensa mittailua. Välillä heitin tarhaan jäähylle ykköspukarin eli Nadian, välillä molemmat. Siellä ne kyllä touhusivat sulassa sovussa.

Sitten Nadia ensimmäisen juoksunsa aikana heittäytyi täysin pissikseksi. Ärhenteli Nicolelle mennen tullen. Olo oli kuin ruutitynnyrissä. Ja niin tapahtui sellainen konflikti, että olen vieläkin kiitollinen Nicolen liian isosta pannasta. Olimme menossa lenkille, pikkutytöt hihnoissa ja vanhempi irrallaan vieressä. Jouduimme hetken odottamaan maantien varressa ohikulkijaa ja kun lähdimme liikkeelle, kaksi nuorempaa syöksyivät toistensa kimppuun. En edes ehtinyt tajuta, kumpi aloitti. Yhtäkkiä vain oli käynnissä joukkotappelu. Samassa nipussa kun oli jo Jasminkin ja melkein myös meikäläinen hihnoineen.. Kamala karjumiseni tehosi kyllä vanhempaan, mutta kaksi puupäätä eivät reagoineet siihen mitenkään. Sitten Nicole veti päänsä pannan läpi ja meni hölmistyneenä seisomaan matkan päähän. Kiskoin hurjistuneen Nadian kaksin käsin takaisin pihaan, sitä raivoa olisi riittänyt vaikka pienelle pitäjälle! Jasmin ja Nicole hölkkäsivät tyynen rauhallisina perässä. Nadia oli saanut osumaa jalkaansa ja joutui antibioottikuurille. Onneksi pahempaa ei ehtinyt tapahtua!

Tuon kahakan jälkeen otin yhteyttä ongelmakoirakouluttajaan. Mikä olisi varmaan pitänyt tehdä jo paljon aikaisemmin! Hänen mielestään Nicole ei ollut minulla kunnolla hanskassa ja Nadia tottelevaisempana ei kestänyt sitä. Tai sitten nämä kaksi eivät vain tulisi koskaan täysin sietämään toisiaan. Ohjeena oli koulutusta ja hirmuinen määrä varoituksia siitä, mitä mahdollisesti tuleman pitää. Kouluttaja käski mm. merkitä kalenteriin jollekin tammikuun (2014!) päivälle, että silloin tytöt ovat sen ikäisiä ja – kokoisia, että voivat tappaa toisensa!! No, sitäpä päivää en kyllä jäänyt odottelemaan, vaan erotin nämä välittömästi toisistaan. Onneksi minulla on tilaa, että pystyin jakamaan huushollini koiraporteilla Nadia- ja Nicole-osastoon. Jasmin majailee vuorotellen molempien osakkeissa.

Kasvattaja olisi kyllä etsinyt toiselle uuden kodin, mutta kummastahan olisin luopunut…?!! Alun perin otin Nicolen ”koeajalle”, mutta tiesin jo kotimatkalla, että tuli mitä tuli, tästä en luovu. Elämä on tietysti hieman hankalaa, kun pitää olla hereillä koko ajan, ettei portti jää auki tai jotain.. Ja lenkkeilyyn menee tuhottomasti aikaa. Mutta minkäs teet.. Aina voi spekuloida; jos tämän olisin tiennyt.. tai oikeastaan, kun tarkemmin muistelen, joku kyllä TAISI varoittaa kahden nartun ottamisesta.. olisiko sitten pitänyt ottaa narttu ja uros? tai VAIN yksi pentu? Kasvattaja kyllä kyseli moneen kertaan, että olenko ihan varma. Ja sen varmempi ei kukaan maailmassa olisi voinut olla! Kaverini, joka alun perin (kymmenkunta vuotta sitten) ehdotti bouvierin ottamista, oli tyrmistynyt, kun kerroin ottaneeni KAKSI pentua.. hänen mielestään sitä paitsi nyt olisi ollut afgaanin aika! Miniät esittivät vastalauseitaan kuorossa. Toki minä heitä ymmärsin, aavistivat nimittäin olevansa ensimmäisenä varalla, jos minä en joskus pystyisi koiriani hoitamaan. Myös äiti yritti varovasti kyseenalaistaa puuhiani, etenkin mahdollisten tulevien ajankäyttö-ongelmien suhteen.

Mutta kukapa minua olisi pysäyttänyt, kun kerran vauhtiin olin päässyt! Sehän oli Elämäni Unelma! Monta koiraa!! Miksei vielä afgaani tai kaksikin.. black masked golden tai creme.. No, afgaani-haaveet ovat tällä hetkellä kyllä jäissä. Jos nekään eivät tulisi toimeen keskenään tai jonkun kanssa, silloin menisi oikeasti jo liian hankalaksi. Ja jos koiramäärä tästä kovin monella lisääntyisi, on olemassa pienoinen vaara, että joku lähipiiristä yrittäisi passittaa minut mielentilatutkimukseen.

Sulhasia odotellessa

Nyt vain toivon, että tämä juoksuaika loppuisi pian. Naapurin Timppa on ollut hyvin innokas ja Luojan kiitos myös ainoa varteenotettava sulhasehdokas. Viestejä on jätetty pihan joka nurkalle. Molemmat tytöt vaikuttavat erittäin ihastuneilta ja ilmassa on ollut aika paljon mustasukkaisuuttakin. Vanhempi mamma on kyllä äänekkäänä moraalinvartijana yrittänyt pitää vähän rotia. Myös Pikku-Dee naapurista on ollut touhukas. Pyöri yhtenä aamuna Nicolen kaverina tarhassa, oli löytänyt parsonrusselinterrierin mentävän raon seinän ja tarhan aidan välistä. Kolme kertaa toimitin sen sieltä omalle tontille, ennen kuin tajusin, mistä se sinne yleensä pääsee. Onneksi tämä casanova on täysin vaaraton ja tytötkään eivät sitä oikein tosissaan ole ottaneet.

Passissa jälleen

EVVK...

Talvi tuli vihdoinkin

Olen aina ollut kesäihminen. Makoillut auringossa tuntikausia ja nauttinut lämmöstä ja leppoisasta kesätuulesta. Kaikki paperihommatkin olen kesällä pyrkinyt tekemään ulkona. Nykyään kesä on kokenut täydellisen inflaation. Kolmen bouvierin perheessä kesä tarkoittaa kuraa ja rapaa, jatkuvaa tassujen pesua ja kaikista varotoimenpiteistä huolimatta vähintään hiekkaa lattialla. Imurointia ja luuttuamista siis nonstoppina. Koiralaumastani Jasmin ja Nadia rakastavat kahlaamista ojissa, myös iljettävän ruskeaa tai vihreää vettä puolillaan olevissa ojissa! Eli lenkin jälkeen ei aina riitä pelkkä tassujen pesu, on pestävä kaksi puolikasta koiraa.

Käärmeitä ja punkkeja tuntuu vilistävän kesällä joka paikassa, aina saa olla sydän kurkussa. Edes kotipiha ei ole käärmeiltä turvassa. Toissakesänä näin elämäni ensimmäisen näillä nurkilla ja siitä lähtien niitä on riittänyt. En viime kesänä jaksanut edes laskea kuinka monta bongasin. Onneksi ne kaikki olivat jähmettyneet paikoilleen niin, etteivät koirat niitä hoksanneet. En uskalla edes kuvitella, mitä muutoin olisi tapahtunut! Punkkisyyni kuuluu kesäpäivän rutiiniin, vaikka aika toivotonta löytää näistä karvapalleroista muut kuin ne, jotka tököttävät kirsun päässä.

Lisäksi kesällä päiväsaikaan on usein aivan liian kuuma lenkkeilyyn. On pakko lähteä ennen kukon laulua ja iltamyöhällä. Silloin kun kaikki normaali-ihmiset yleensä nukkuvat. Ja vaikka on kesä ja valoisaa ja monta koiraa mukana, olen sen verran pelokas, että ei ole yhtään mukava ulkoilla kilometrien päässä lähimmästä talosta ja tietää, että kaikki muut ovat vielä unten mailla. Meidän lisäksi liikkeellä ovat taatusti vain sudet ja karhut ja muut pahikset.

Kesä-inhokkien listaan voi lisätä myös hirvikärpäset! Ennen viime kesää olin vain kuullut puhuttavan niistä! Eräänä päivänä monta tuntia metsälenkin jälkeen tunsin niskassa pientä nipistystä ja sain kynsiini maailman kamalimman otuksen! Siellä se oli vaaninut minun hiuksissani tuntikausia! Silloin tuntui, että leikkaan millin sängen tai pidän päässäni umpihuppua pakkasiin saakka.

Sellainen on siis tullut kesästä. Kaupunkikesä on tietysti ihan toisenlainen, mutta siellä ei ole kiva koirien kanssa asustaa – ainakaan näin monen. Lisäksi epäilen, että me taitaisimme saada häädön alta aikayksikön jostakin kerros- tai rivitalosta. Ja lenkillekin pitäisi lähteä lapion ja kottikärryjen kanssa..

Nyt talvi antoi odottaa itseään tosi kauan. Syksyn sateet ja kurakelit tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Sitten kun pakkaset tulivat, tulivat ne heti kunnolla! Kun aamulla astui ulos, oli kuin Etelänavalle olisi yön aikana joutunut! Koirat eivät kyllä näyttäneet huomaavan mitään eroa edellispäiväiseen. Meidän perheessä ei siis tunneta käsitettä ”liian kylmä ilma” tai ”tuulee liian lujaa” tai ”sataa liikaa vettä/ räntää/ pieniä kiviä..”. Lenkille mennään oli ilma minkälainen hyvänsä. Muistaakseni bouvierin rotumääritelmässä lukeekin, että ”säänkestävä koira” tms. Emännän on siis ollut pakko opetella myös säänkestäväksi! Entisenä afgaanin omistajana on kyllä joskus käväissyt mielessä, että käyttöohjeet kannattaisi aina lukea tarkoin! No vitsi! vitsi! Näitä en vaihtaisi edes afgaaniin!! ;)

Heti ensimmäisellä pakkasviikolla sairastuin kuumeeseen. Olin jo elätellyt toiveita, että tällaisella ulkoilumäärällä ei ainakaan teoriassa olisi mahdollista sairastua flunssaan tai yleensä mihinkään. Mutta niin vain eräänä päivänä kuumetta oli 38 heti aamusta ja olo tosi kehno! Jo edellisenä päivänä olin kyllä tuntenut jotain epämääräistä, mutta sinnikkäästi hoidin kaikki koiralenkit ym.t ja ajattelin olevani vain vähän väsynyt.

Tauti paljastui lopulta myyräkuumeeksi, mitä alkupäivinä olin vähän itsekin epäillyt. Hevosten kuivikeolkien joukossa on ollut muutama tosi huono paali ja olen ehtinyt pyöritellä niitä auki, ennen kuin olen uskonut, ettei niistä kuivikkeiksi ole. Ja joka kerta olen ajatellut, että PITÄISI varmaan olla hengityssuojain… Niinpä olisi sitten pitänyt! Ainoa hyvä puoli koko asiassa on, että myyräkuumetta ei ilmeisesti toista kertaa tarvitse sairastaa. Lääkäri ei ollut ainakaan kuullut kenenkään koskaan sairastaneen. Tai sitten kaikki kerran sairastaneet ovat varoneet visusti sitä toistamiseen saavansa. Niiden kuuden päivän aikana, kun olin pelistä pois, rakkaat miniät hoitivat koirien lenkittämiset ja huolehtivat hevosista. Itse kävin koirien kanssa vain pikaisia pissalenkkejä pihalla.  Ihmeesti nämä karvakaverit makoilivat tyynen rauhallisina sisällä, vaikka eivät tuntien ulkoilusessioitaan saaneetkaan. Myötätunnosta kenties ;)

Joulu tuli ja meni ja vuosikin vaihtui

Välillä sitä pysähtyy katsomaan taakseen ja huomaa, kuinka pian muutama viikko tai kuukausi on vierähtänyt. Ihan vain kaikessa arkipäiväisessä. Jouluhössötyksiä ei pahemmin tullut tehtyä, vaikka tarkoitus kyllä vähän olikin hössöttää. Ja se remonttikin on edelleen vaiheessa… lienenkö ajatellutkin valmistumisajankohdaksi heti kerralla ensi joulua..

Joulukortit teetin ensimmäistä kertaa Ifolorilla ja kuten arvata saattaa; rakkaiden karvanaamojeni kuvista! Kuvien saannissa oli vähän ongelmaa, kun lumi ehti sulaa ja mikä se sellainen joulukortti on, jossa ei lunta ole?! Koirien kuvia yleensäkin on tietysti noin tsiljoona, mutta ne ovat enemmän tai vähemmän vauhtikuvia tai puuhakuvia – ensimmäistäkään sopivaa poseerauskuvaa ei löytynyt.

Lunta ehti onneksi sataa sen verran, että talvelta näytti ja ryhdyin kahden karvakorvan kanssa hommiin (ei ikinä enää yhtä aikaa!!) Paikoillaan ne eivät tietenkään olleet sen siunaamaa hetkeä. Koko ajan löytyi jotain tärkeää tutkittavaa. Omasta kotipihasta! Linssissä näkyi enimmäkseen takapuoli ja häntä tai joku suttuinen vilahdus jostain karvaisesta… Kun kyykistyin alas odottamaan sopivaa hetkeä, oli kuvattavakin paikalla salamana – kuono linssissä. Melkein jo aloin hermostua, kun valoakaan ei kovin monta minuuttia vuoden pimeimpänä aikana riitä. Lopulta suunnilleen karjuin (hirveä häpeä myöntää..) näitä istumaan paikoillaan. Ja aina kun katson kuvia, näen Jasminista;

No hyvä on sitten, tässä törötän kun en muuta voi!

Ja Nadiasta; Okei mutsi, olen orjasi..

Vaikka olin kammannut niitä valokuvia varten ainakin puoli tuntia per karvis, näyttävät ne siltä kuin olisivat kömpineet juuri jostain esiin. Ja mitä ihme hapsuja Nadian korvallisilla sojottaa… Kolmatta en sitten ehtinytkään kuvaamaan, kun tuli liian hämärää ja oli tietysti se vihon viimeinen päivä, kun tilaus piti tehdä. Oli pakko käyttää jotain aiemmin syksyllä otettua. Mikä nyt ei sitten sopinut joukkoon ollenkaan. Kun kuvat tulivat, mietin tovin, viitsinkö niitä kenellekään lähettää.. näin mielessäni vain sen surkean kuvaustilanteen. Kuvat kuitenkin lähtivät ja saivat kiitosta. Eivät tietenkään kehdanneet sanoa, että olitko juuri karjunut niille raukoille…

Sain myös toisen kuningasajatuksen, kun katselin Ifolorin sivuja; teetänpä mummolle ja muille lahjaksi kalenterit! Ja niin ryhdyin eräänä iltamyöhänä tuumasta toimeen. Aika monta tuntia siinä kyllä meni, kun selasin runsaat valokuvakansioni koneelta ja siirtelin sopivia kuvia erilliseen kalenteri-kansioon. Tulihan kalenterista ihan jees! Olin oikein tyytyväinen itseeni J Koirien kuvia siinä on tietysti tosi monta, mutta yritin kovasti ajatella myös lahjansaajia, jotka eivät välttämättä minun karvanaamojani jaksa joka päivä silmät ihastuksesta ymmyrkäisinä tuijottaa. Siellä on sitten kuvia myös eräästä pikkumiestä ja parista isommasta pojasta ja tytöstä. Itse talutan hevosta yhdessä kuvassa ja toisessa olen Muskan konsertissa. Kukaan ei ole ainakaan moittinut lahjaansa ;)

Nyt olen tekemässä Ifolorin ohjelmalla oikein kuvakirjaa. Siihen tulee koiria, kissoja ja hevosia. Vähän maisemakuvia ja joitain ihmisistäkin ehkä. Voin sitten vanhainkodin kiikkustuolissa katsella sitä ja elää elämääni uudelleen – toivon mukaan!;)

Kaunotar katoaa

…ei nyt sentään kaukoitään, mutta kuitenkin viideksi tunniksi jonnekin.. Se oli ihan tavallinen tiistai-päivä pari viikkoa sitten, illalla jooga ja aikomus käydä ensin tunnin lenkillä Jasminin ja Nadian kanssa ja sitten toinen tunti Nicolen ja mahdollisesti jomman kumman naapurin pojan kanssa. Kello oli puoli neljä, kun lähdin ensimmäiselle lenkille. Mikä kyllä sitten oli samalla sen päivän viimeinen, en vain sitä sillä hetkellä tiennyt. Ja joogatuntikin jäi väliin.

Silloin ei ollut edes lunta..

Ensin maantien ylitys, teini hihnassa ja vanhempi sivulla itsekseen. Kun pääsimme pellolle turvallisen matkan päähän tiestä, laskin myös teinin irti. Parin minuutin puhelu ja keskittymiskyvyn herpaantuminen ja huomasin olevani kahdestaan vanhemman karvakorvan kanssa. Huutelin keskellä peltoa, mutta toista ei näkynyt eikä kuulunut missään. Tähyilin metsän reunoja ja ojan pientareita, josko jostakin nuolen lailla kiitävä ohjus alkaisi lähestyä, mutta ei näkynyt kuin tyhjä maisema. Ensimmäisen puolen tunnin aikana tunsin kohtalaista ärtymystä siitä, että aikatauluni menisi nyt ihan pipariksi. Taisin jopa kuvitella mielessäni, kuinka karvat pöllyävät, kunhan saan karkulaisen kynsiini… Mutta illan hämärtyessä alkoi kalvaa huoli ja pelko siitä, mihin kullannuppuni oli joutunut.

Soitin muutamat tuttavat läpi ja ilmoitin asiasta, yksi ja toinenkin lähti etsimään ja naapurit aikoivat pitää pihaani silmällä. Kun olin kolunnut lähipellot ja metsänreunat Jasminin kanssa ja oli jo totaalisen pimeää, palasin kotiin. Jätin Jasminin Nicolen kaveriksi ja lähdin ajamaan autolla metsäteitä. En pidä pimeästä yhtään, itse asiassa kammoksun ajatustakin lähteä säkkipimeään metsään yksin edes autolla. Mutta nyt ei auttanut miettiä, olenko oman mukavuusalueeni sisä- vai ulkopuolella. Ajoin aina pätkän matkaa, nousin autosta huutamaan Nadiaa, seisoin ja odotin ja odotin… Vain synkkä, pimeä metsä humisi ympärillä. Jossakin vaiheessa keskellä ei mitään, kohtasin koiransa kanssa autoilevan miehen, jolle kerroin hätäni ja annoin puhelinnumeroni. Siitä olin melkoisen varma, että Nadiaa ei hevillä vieras ihminen kiinni saisi. Mielessä kaihersi pelko siitä, että toinen eksyisi ikuisiksi ajoiksi sydänmaille ja nääntyisi nälkään tai joutuisi suden suuhun. Niitäkin täälläpäin on nähty! Vaihtoehtona oli auton alle jääminen tai pentutehtailijan kynsiin joutuminen… Viimeksi mainittu tosin päivänvalossa järkevästi ajateltuna on aika epätodennäköistä täällä pikkukylän peränurkassa – etenkin kun toinen ei hevillä vieraan luokse yksin mene, mutta siinä hetkessä ei oikein logiikka pelannut. Oli vain hirveä hätä ja pelko. Hieman myös pelotti, että eksyisin itse risteileville metsäteille, ja kohta saisivat alkaa etsiä myös minua. En ihan umpimetsissä ole kulkenut edes päiväsaikaan ja pelkässä auton valokeilassa kaikki näyttää tosi kummalliselta.

Olin etsinyt jo yli neljä tuntia, kun tuttava soitti nähneensä heijastavan pannan (onneksi se oli kaulassa!) ja tumman möhkäleen katoavan metsään tien reunasta. Luoja paratkoon, TIEN REUNASTA! Kaahasin paikalle ja olin varma, että sieltä pieni reppana juoksisi viivana äidin helmoihin, kunhan vähän huutelen. Siinä taas seisoin ja huusin pimeään metsään, mistä ei kuulunut yhtään mitään, saatikka olisi ilmestynyt ketään.. Lähdin jälleen ajamaan pitkin metsäteitä. Tuttava juoksi taskulampun kanssa metsässä, josko heijastava panta kiiluisi jossakin.

Etsintää oli kestänyt kokonaista viisi tuntia, kun palasin pihaan väsyneenä, nälkäisenä, epätoivoisena ja huolesta sekaisin. Sammutin auton ja kuulin haukuntaa – siis KAHDEN koiran haukuntaa!! Toinen oli tarhassa ja toinen kurkisti nurkan takaa tarhan ulkopuolelta!! Nadia!!! Putosin polvilleni ja melkein itkin helpotuksesta! Lauma oli taas koossa!! Karvat saattoivat kyllä vähän pöllytä, kun halasin toista, mutta ei tullut mieleenikään edes torua – ja olihan tämä sentään tullut itse kotiin! Äkkiä tekstiviestejä kaikille etsintään osallistuneille ja viesti myös kasvattajalle – että tällaista täällä tällä kertaa.. Sitten sisälle ja syömään. Karkulainen joi vettä ja tyhjensi ruokakuppinsa, sitten se makoili muina koirina, kuin olisi vain vähän piipahtanut nurkan takana.. Arvoitukseksi jää, minkälaisen lenkin se oikein teki ja miksi yleensä häipyi. Lähistöllä kyllä juoksentelee pupuja ja kauriita, joten luultavasti metsästykseen liittyvä reissu oli ollut kyseessä. Aika pettynyt siihen kyllä olin, sillä Nadia on ollut koko ajan näistä kahdesta nuoresta se tottelevaisempi. Ehkä nyt ollaan tultu murkkuikään. Tästä kyllä sitten seurasi muutama päivä pelkkää remmilenkkiä. Tuntikausien ulkoilusessio ei ainakaan heti kohta kiinnostanut ja ääntäkin piti viiden tunnin huutamisen jälkeen parannella.

Kaikki päättyi onneksi hyvin :)

Rakkaat karvakorvat

Alussa oli vain yksi, sitten tuli toinen. Jossakin vaiheessa Kohtalo puuttui peliin ja taas oli vain yksi. Kului muutama vuosi ja jälleen oli kaksi. Mutta jos kaksi, niin miksipä ei kolmaskin... Erään suuren ajattelijan mukaan; "Koiranko tahdot? No yhdenkö vaan? Siitä lauma lähtee kasvamaan... Ei yhdestä vaivaa ja kaksi on hauskaa, kolmas on helppo, ei neljäs tee tuskaa... jne". No, tällä hetkellä on kuitenkin "vain" kolme, vaikka myöntää täytyy, että välillä ihan pikkuisen vilahtaa mielessä "entä jos vielä...".

Kuva viime talvelta

Neljästään me nyt tässä ainakin toistaiseksi elellään. Laumaan kuuluvat Jasmin, Nadia ja Nicole. Kaikki omanlaisiaan persoonallisuuksia, mutta tasan yhtä ihania ja rakkaita. Paitsi sydämeni, ovat nämä vieneet myös lähes kaiken aikani ja rahani. Lenkkeilyä, koulutusta, turkinhoitoa ja muuten vain yhdessä olemista. Isompi auto oli pakko hankkia, jotta nuorisoa voi kuljettaa harrastuksiin ja vanhempaa hierojalle. Auto on varusteltu suojapeittein ja turvakalterein, mukana vesikuppi, huomioliivit, hihnat, koulutusnamit yms ja takalasit piti tietysti tummentaa, ettei kesähelteellä ole tukalaa. Yksi ihmiskaveri etupenkille mahtuu, mutta ihan hirveä homma, jos useampi pitäisi kyytiin ottaa.. No, eipä kyllä tungosta ole ollutkaan. Sosiaalinen kanssakäyminen kun hoituu yleensä kännykän välityksellä. Silloinkin aiheena on aika usein koirat. Pihalla on pienen omakotitontin kokoinen tarha, niin että tytöt voivat ulkoilla mielensä mukaan. Alussa oli häthätää kyhätty, suhteellisen matala verkkoaita. Siitä ei ollut iloa edes yhdeksi talveksi. Tällä hetkellä on parimetrinen verkko, joka ainakin toistaiseksi on toiminut.

Tyttöjä taitaa naurattaa tämä aidantekele..

Monenlaista varustetta on perheenjäsenille ollut pakko hankkia; ns. turkkirotuna ne tarvitsevat karkean turkin shampoota ja erilaisia kampoja ynnä muita turkinselvittelyvälineitä. Illat tahtovat kulua lattialla kampa kädessä karvameressä istuskellessa tai yrittäessä tehdä manikyyriä vastaanhangoittelevalle koipeliinille, jolla tuntuu olevan sillä hetkellä jalkoja enemmän kuin laki sallii.

Erilaiset panta-, hihna-, peti- ja asustevalikoimat ovat nykyään valtavat! Ja aina johonkin tulee sorruttua, jos kukkaron pohjalta jotain löytyy.. Näyttelyvermeitäkin on jos jonkinlaisia! Ja vaikka tälle rodulle ei kovin blingblingiä sovi laittaa, niin toki koiran hihnan ja esittelijän numerolappupidikkeen täytyy sopia yhteen!

 Nicole

Nicolen lenkkikaverina naapurin Timppa

Tämän jälkeen tapahtui suuri yhteentörmäys...

Elämä siis pyörii enimmäkseen koirien ja koiriin liittyvien asioiden ympärillä. Toisinaan jää hieman aikaa (ja rahaa..) vanhan talon sisustamiseen ja remontointiin. Etenkin viimeksi mainittu kestää yleensä epämääräisen pitkiä aikoja. Tällä hetkellä yläkerta on ollut kaaoksen vallassa jo lähes puoli vuotta. Makuuhuoneen remontti olisi periaatteessa valmis, mutta koska työhuoneen remontti on kesken, on makuuhuoneessa kaikenlaista työhuoneeseen kuuluvaa. Haaveena olisi saada valmista jouluun mennessä.

Työtä teen kotona ja voin yleensä jaksottaa koirien ulkoiluttamiset sopivasti pitkin päivää. Tutkimusten mukaan onkin erittäin epäterveellistä istua tuntikausia koneen ääressä yhtä soittoa!