TASSUNJÄLKI TAPETISSA: Kaunotar katoaa

…ei nyt sentään kaukoitään, mutta kuitenkin viideksi tunniksi jonnekin.. Se oli ihan tavallinen tiistai-päivä pari viikkoa sitten, illalla jooga ja aikomus käydä ensin tunnin lenkillä Jasminin ja Nadian kanssa ja sitten toinen tunti Nicolen ja mahdollisesti jomman kumman naapurin pojan kanssa. Kello oli puoli neljä, kun lähdin ensimmäiselle lenkille. Mikä kyllä sitten oli samalla sen päivän viimeinen, en vain sitä sillä hetkellä tiennyt. Ja joogatuntikin jäi väliin.

Silloin ei ollut edes lunta..

Ensin maantien ylitys, teini hihnassa ja vanhempi sivulla itsekseen. Kun pääsimme pellolle turvallisen matkan päähän tiestä, laskin myös teinin irti. Parin minuutin puhelu ja keskittymiskyvyn herpaantuminen ja huomasin olevani kahdestaan vanhemman karvakorvan kanssa. Huutelin keskellä peltoa, mutta toista ei näkynyt eikä kuulunut missään. Tähyilin metsän reunoja ja ojan pientareita, josko jostakin nuolen lailla kiitävä ohjus alkaisi lähestyä, mutta ei näkynyt kuin tyhjä maisema. Ensimmäisen puolen tunnin aikana tunsin kohtalaista ärtymystä siitä, että aikatauluni menisi nyt ihan pipariksi. Taisin jopa kuvitella mielessäni, kuinka karvat pöllyävät, kunhan saan karkulaisen kynsiini… Mutta illan hämärtyessä alkoi kalvaa huoli ja pelko siitä, mihin kullannuppuni oli joutunut.

Soitin muutamat tuttavat läpi ja ilmoitin asiasta, yksi ja toinenkin lähti etsimään ja naapurit aikoivat pitää pihaani silmällä. Kun olin kolunnut lähipellot ja metsänreunat Jasminin kanssa ja oli jo totaalisen pimeää, palasin kotiin. Jätin Jasminin Nicolen kaveriksi ja lähdin ajamaan autolla metsäteitä. En pidä pimeästä yhtään, itse asiassa kammoksun ajatustakin lähteä säkkipimeään metsään yksin edes autolla. Mutta nyt ei auttanut miettiä, olenko oman mukavuusalueeni sisä- vai ulkopuolella. Ajoin aina pätkän matkaa, nousin autosta huutamaan Nadiaa, seisoin ja odotin ja odotin… Vain synkkä, pimeä metsä humisi ympärillä. Jossakin vaiheessa keskellä ei mitään, kohtasin koiransa kanssa autoilevan miehen, jolle kerroin hätäni ja annoin puhelinnumeroni. Siitä olin melkoisen varma, että Nadiaa ei hevillä vieras ihminen kiinni saisi. Mielessä kaihersi pelko siitä, että toinen eksyisi ikuisiksi ajoiksi sydänmaille ja nääntyisi nälkään tai joutuisi suden suuhun. Niitäkin täälläpäin on nähty! Vaihtoehtona oli auton alle jääminen tai pentutehtailijan kynsiin joutuminen… Viimeksi mainittu tosin päivänvalossa järkevästi ajateltuna on aika epätodennäköistä täällä pikkukylän peränurkassa – etenkin kun toinen ei hevillä vieraan luokse yksin mene, mutta siinä hetkessä ei oikein logiikka pelannut. Oli vain hirveä hätä ja pelko. Hieman myös pelotti, että eksyisin itse risteileville metsäteille, ja kohta saisivat alkaa etsiä myös minua. En ihan umpimetsissä ole kulkenut edes päiväsaikaan ja pelkässä auton valokeilassa kaikki näyttää tosi kummalliselta.

Olin etsinyt jo yli neljä tuntia, kun tuttava soitti nähneensä heijastavan pannan (onneksi se oli kaulassa!) ja tumman möhkäleen katoavan metsään tien reunasta. Luoja paratkoon, TIEN REUNASTA! Kaahasin paikalle ja olin varma, että sieltä pieni reppana juoksisi viivana äidin helmoihin, kunhan vähän huutelen. Siinä taas seisoin ja huusin pimeään metsään, mistä ei kuulunut yhtään mitään, saatikka olisi ilmestynyt ketään.. Lähdin jälleen ajamaan pitkin metsäteitä. Tuttava juoksi taskulampun kanssa metsässä, josko heijastava panta kiiluisi jossakin.

Etsintää oli kestänyt kokonaista viisi tuntia, kun palasin pihaan väsyneenä, nälkäisenä, epätoivoisena ja huolesta sekaisin. Sammutin auton ja kuulin haukuntaa – siis KAHDEN koiran haukuntaa!! Toinen oli tarhassa ja toinen kurkisti nurkan takaa tarhan ulkopuolelta!! Nadia!!! Putosin polvilleni ja melkein itkin helpotuksesta! Lauma oli taas koossa!! Karvat saattoivat kyllä vähän pöllytä, kun halasin toista, mutta ei tullut mieleenikään edes torua – ja olihan tämä sentään tullut itse kotiin! Äkkiä tekstiviestejä kaikille etsintään osallistuneille ja viesti myös kasvattajalle – että tällaista täällä tällä kertaa.. Sitten sisälle ja syömään. Karkulainen joi vettä ja tyhjensi ruokakuppinsa, sitten se makoili muina koirina, kuin olisi vain vähän piipahtanut nurkan takana.. Arvoitukseksi jää, minkälaisen lenkin se oikein teki ja miksi yleensä häipyi. Lähistöllä kyllä juoksentelee pupuja ja kauriita, joten luultavasti metsästykseen liittyvä reissu oli ollut kyseessä. Aika pettynyt siihen kyllä olin, sillä Nadia on ollut koko ajan näistä kahdesta nuoresta se tottelevaisempi. Ehkä nyt ollaan tultu murkkuikään. Tästä kyllä sitten seurasi muutama päivä pelkkää remmilenkkiä. Tuntikausien ulkoilusessio ei ainakaan heti kohta kiinnostanut ja ääntäkin piti viiden tunnin huutamisen jälkeen parannella.