Kaunotar katoaa

…ei nyt sentään kaukoitään, mutta kuitenkin viideksi tunniksi jonnekin.. Se oli ihan tavallinen tiistai-päivä pari viikkoa sitten, illalla jooga ja aikomus käydä ensin tunnin lenkillä Jasminin ja Nadian kanssa ja sitten toinen tunti Nicolen ja mahdollisesti jomman kumman naapurin pojan kanssa. Kello oli puoli neljä, kun lähdin ensimmäiselle lenkille. Mikä kyllä sitten oli samalla sen päivän viimeinen, en vain sitä sillä hetkellä tiennyt. Ja joogatuntikin jäi väliin.

Silloin ei ollut edes lunta..

Ensin maantien ylitys, teini hihnassa ja vanhempi sivulla itsekseen. Kun pääsimme pellolle turvallisen matkan päähän tiestä, laskin myös teinin irti. Parin minuutin puhelu ja keskittymiskyvyn herpaantuminen ja huomasin olevani kahdestaan vanhemman karvakorvan kanssa. Huutelin keskellä peltoa, mutta toista ei näkynyt eikä kuulunut missään. Tähyilin metsän reunoja ja ojan pientareita, josko jostakin nuolen lailla kiitävä ohjus alkaisi lähestyä, mutta ei näkynyt kuin tyhjä maisema. Ensimmäisen puolen tunnin aikana tunsin kohtalaista ärtymystä siitä, että aikatauluni menisi nyt ihan pipariksi. Taisin jopa kuvitella mielessäni, kuinka karvat pöllyävät, kunhan saan karkulaisen kynsiini… Mutta illan hämärtyessä alkoi kalvaa huoli ja pelko siitä, mihin kullannuppuni oli joutunut.

Soitin muutamat tuttavat läpi ja ilmoitin asiasta, yksi ja toinenkin lähti etsimään ja naapurit aikoivat pitää pihaani silmällä. Kun olin kolunnut lähipellot ja metsänreunat Jasminin kanssa ja oli jo totaalisen pimeää, palasin kotiin. Jätin Jasminin Nicolen kaveriksi ja lähdin ajamaan autolla metsäteitä. En pidä pimeästä yhtään, itse asiassa kammoksun ajatustakin lähteä säkkipimeään metsään yksin edes autolla. Mutta nyt ei auttanut miettiä, olenko oman mukavuusalueeni sisä- vai ulkopuolella. Ajoin aina pätkän matkaa, nousin autosta huutamaan Nadiaa, seisoin ja odotin ja odotin… Vain synkkä, pimeä metsä humisi ympärillä. Jossakin vaiheessa keskellä ei mitään, kohtasin koiransa kanssa autoilevan miehen, jolle kerroin hätäni ja annoin puhelinnumeroni. Siitä olin melkoisen varma, että Nadiaa ei hevillä vieras ihminen kiinni saisi. Mielessä kaihersi pelko siitä, että toinen eksyisi ikuisiksi ajoiksi sydänmaille ja nääntyisi nälkään tai joutuisi suden suuhun. Niitäkin täälläpäin on nähty! Vaihtoehtona oli auton alle jääminen tai pentutehtailijan kynsiin joutuminen… Viimeksi mainittu tosin päivänvalossa järkevästi ajateltuna on aika epätodennäköistä täällä pikkukylän peränurkassa – etenkin kun toinen ei hevillä vieraan luokse yksin mene, mutta siinä hetkessä ei oikein logiikka pelannut. Oli vain hirveä hätä ja pelko. Hieman myös pelotti, että eksyisin itse risteileville metsäteille, ja kohta saisivat alkaa etsiä myös minua. En ihan umpimetsissä ole kulkenut edes päiväsaikaan ja pelkässä auton valokeilassa kaikki näyttää tosi kummalliselta.

Olin etsinyt jo yli neljä tuntia, kun tuttava soitti nähneensä heijastavan pannan (onneksi se oli kaulassa!) ja tumman möhkäleen katoavan metsään tien reunasta. Luoja paratkoon, TIEN REUNASTA! Kaahasin paikalle ja olin varma, että sieltä pieni reppana juoksisi viivana äidin helmoihin, kunhan vähän huutelen. Siinä taas seisoin ja huusin pimeään metsään, mistä ei kuulunut yhtään mitään, saatikka olisi ilmestynyt ketään.. Lähdin jälleen ajamaan pitkin metsäteitä. Tuttava juoksi taskulampun kanssa metsässä, josko heijastava panta kiiluisi jossakin.

Etsintää oli kestänyt kokonaista viisi tuntia, kun palasin pihaan väsyneenä, nälkäisenä, epätoivoisena ja huolesta sekaisin. Sammutin auton ja kuulin haukuntaa – siis KAHDEN koiran haukuntaa!! Toinen oli tarhassa ja toinen kurkisti nurkan takaa tarhan ulkopuolelta!! Nadia!!! Putosin polvilleni ja melkein itkin helpotuksesta! Lauma oli taas koossa!! Karvat saattoivat kyllä vähän pöllytä, kun halasin toista, mutta ei tullut mieleenikään edes torua – ja olihan tämä sentään tullut itse kotiin! Äkkiä tekstiviestejä kaikille etsintään osallistuneille ja viesti myös kasvattajalle – että tällaista täällä tällä kertaa.. Sitten sisälle ja syömään. Karkulainen joi vettä ja tyhjensi ruokakuppinsa, sitten se makoili muina koirina, kuin olisi vain vähän piipahtanut nurkan takana.. Arvoitukseksi jää, minkälaisen lenkin se oikein teki ja miksi yleensä häipyi. Lähistöllä kyllä juoksentelee pupuja ja kauriita, joten luultavasti metsästykseen liittyvä reissu oli ollut kyseessä. Aika pettynyt siihen kyllä olin, sillä Nadia on ollut koko ajan näistä kahdesta nuoresta se tottelevaisempi. Ehkä nyt ollaan tultu murkkuikään. Tästä kyllä sitten seurasi muutama päivä pelkkää remmilenkkiä. Tuntikausien ulkoilusessio ei ainakaan heti kohta kiinnostanut ja ääntäkin piti viiden tunnin huutamisen jälkeen parannella.

Kaikki päättyi onneksi hyvin :)

Rakkaat karvakorvat

Alussa oli vain yksi, sitten tuli toinen. Jossakin vaiheessa Kohtalo puuttui peliin ja taas oli vain yksi. Kului muutama vuosi ja jälleen oli kaksi. Mutta jos kaksi, niin miksipä ei kolmaskin... Erään suuren ajattelijan mukaan; "Koiranko tahdot? No yhdenkö vaan? Siitä lauma lähtee kasvamaan... Ei yhdestä vaivaa ja kaksi on hauskaa, kolmas on helppo, ei neljäs tee tuskaa... jne". No, tällä hetkellä on kuitenkin "vain" kolme, vaikka myöntää täytyy, että välillä ihan pikkuisen vilahtaa mielessä "entä jos vielä...".

Kuva viime talvelta

Neljästään me nyt tässä ainakin toistaiseksi elellään. Laumaan kuuluvat Jasmin, Nadia ja Nicole. Kaikki omanlaisiaan persoonallisuuksia, mutta tasan yhtä ihania ja rakkaita. Paitsi sydämeni, ovat nämä vieneet myös lähes kaiken aikani ja rahani. Lenkkeilyä, koulutusta, turkinhoitoa ja muuten vain yhdessä olemista. Isompi auto oli pakko hankkia, jotta nuorisoa voi kuljettaa harrastuksiin ja vanhempaa hierojalle. Auto on varusteltu suojapeittein ja turvakalterein, mukana vesikuppi, huomioliivit, hihnat, koulutusnamit yms ja takalasit piti tietysti tummentaa, ettei kesähelteellä ole tukalaa. Yksi ihmiskaveri etupenkille mahtuu, mutta ihan hirveä homma, jos useampi pitäisi kyytiin ottaa.. No, eipä kyllä tungosta ole ollutkaan. Sosiaalinen kanssakäyminen kun hoituu yleensä kännykän välityksellä. Silloinkin aiheena on aika usein koirat. Pihalla on pienen omakotitontin kokoinen tarha, niin että tytöt voivat ulkoilla mielensä mukaan. Alussa oli häthätää kyhätty, suhteellisen matala verkkoaita. Siitä ei ollut iloa edes yhdeksi talveksi. Tällä hetkellä on parimetrinen verkko, joka ainakin toistaiseksi on toiminut.

Tyttöjä taitaa naurattaa tämä aidantekele..

Monenlaista varustetta on perheenjäsenille ollut pakko hankkia; ns. turkkirotuna ne tarvitsevat karkean turkin shampoota ja erilaisia kampoja ynnä muita turkinselvittelyvälineitä. Illat tahtovat kulua lattialla kampa kädessä karvameressä istuskellessa tai yrittäessä tehdä manikyyriä vastaanhangoittelevalle koipeliinille, jolla tuntuu olevan sillä hetkellä jalkoja enemmän kuin laki sallii.

Erilaiset panta-, hihna-, peti- ja asustevalikoimat ovat nykyään valtavat! Ja aina johonkin tulee sorruttua, jos kukkaron pohjalta jotain löytyy.. Näyttelyvermeitäkin on jos jonkinlaisia! Ja vaikka tälle rodulle ei kovin blingblingiä sovi laittaa, niin toki koiran hihnan ja esittelijän numerolappupidikkeen täytyy sopia yhteen!

 Nicole

Nicolen lenkkikaverina naapurin Timppa

Tämän jälkeen tapahtui suuri yhteentörmäys...

Elämä siis pyörii enimmäkseen koirien ja koiriin liittyvien asioiden ympärillä. Toisinaan jää hieman aikaa (ja rahaa..) vanhan talon sisustamiseen ja remontointiin. Etenkin viimeksi mainittu kestää yleensä epämääräisen pitkiä aikoja. Tällä hetkellä yläkerta on ollut kaaoksen vallassa jo lähes puoli vuotta. Makuuhuoneen remontti olisi periaatteessa valmis, mutta koska työhuoneen remontti on kesken, on makuuhuoneessa kaikenlaista työhuoneeseen kuuluvaa. Haaveena olisi saada valmista jouluun mennessä.

Työtä teen kotona ja voin yleensä jaksottaa koirien ulkoiluttamiset sopivasti pitkin päivää. Tutkimusten mukaan onkin erittäin epäterveellistä istua tuntikausia koneen ääressä yhtä soittoa!