Talvi tuli vihdoinkin

Olen aina ollut kesäihminen. Makoillut auringossa tuntikausia ja nauttinut lämmöstä ja leppoisasta kesätuulesta. Kaikki paperihommatkin olen kesällä pyrkinyt tekemään ulkona. Nykyään kesä on kokenut täydellisen inflaation. Kolmen bouvierin perheessä kesä tarkoittaa kuraa ja rapaa, jatkuvaa tassujen pesua ja kaikista varotoimenpiteistä huolimatta vähintään hiekkaa lattialla. Imurointia ja luuttuamista siis nonstoppina. Koiralaumastani Jasmin ja Nadia rakastavat kahlaamista ojissa, myös iljettävän ruskeaa tai vihreää vettä puolillaan olevissa ojissa! Eli lenkin jälkeen ei aina riitä pelkkä tassujen pesu, on pestävä kaksi puolikasta koiraa.

Käärmeitä ja punkkeja tuntuu vilistävän kesällä joka paikassa, aina saa olla sydän kurkussa. Edes kotipiha ei ole käärmeiltä turvassa. Toissakesänä näin elämäni ensimmäisen näillä nurkilla ja siitä lähtien niitä on riittänyt. En viime kesänä jaksanut edes laskea kuinka monta bongasin. Onneksi ne kaikki olivat jähmettyneet paikoilleen niin, etteivät koirat niitä hoksanneet. En uskalla edes kuvitella, mitä muutoin olisi tapahtunut! Punkkisyyni kuuluu kesäpäivän rutiiniin, vaikka aika toivotonta löytää näistä karvapalleroista muut kuin ne, jotka tököttävät kirsun päässä.

Lisäksi kesällä päiväsaikaan on usein aivan liian kuuma lenkkeilyyn. On pakko lähteä ennen kukon laulua ja iltamyöhällä. Silloin kun kaikki normaali-ihmiset yleensä nukkuvat. Ja vaikka on kesä ja valoisaa ja monta koiraa mukana, olen sen verran pelokas, että ei ole yhtään mukava ulkoilla kilometrien päässä lähimmästä talosta ja tietää, että kaikki muut ovat vielä unten mailla. Meidän lisäksi liikkeellä ovat taatusti vain sudet ja karhut ja muut pahikset.

Kesä-inhokkien listaan voi lisätä myös hirvikärpäset! Ennen viime kesää olin vain kuullut puhuttavan niistä! Eräänä päivänä monta tuntia metsälenkin jälkeen tunsin niskassa pientä nipistystä ja sain kynsiini maailman kamalimman otuksen! Siellä se oli vaaninut minun hiuksissani tuntikausia! Silloin tuntui, että leikkaan millin sängen tai pidän päässäni umpihuppua pakkasiin saakka.

Sellainen on siis tullut kesästä. Kaupunkikesä on tietysti ihan toisenlainen, mutta siellä ei ole kiva koirien kanssa asustaa – ainakaan näin monen. Lisäksi epäilen, että me taitaisimme saada häädön alta aikayksikön jostakin kerros- tai rivitalosta. Ja lenkillekin pitäisi lähteä lapion ja kottikärryjen kanssa..

Nyt talvi antoi odottaa itseään tosi kauan. Syksyn sateet ja kurakelit tuntuivat jatkuvan loputtomiin. Sitten kun pakkaset tulivat, tulivat ne heti kunnolla! Kun aamulla astui ulos, oli kuin Etelänavalle olisi yön aikana joutunut! Koirat eivät kyllä näyttäneet huomaavan mitään eroa edellispäiväiseen. Meidän perheessä ei siis tunneta käsitettä ”liian kylmä ilma” tai ”tuulee liian lujaa” tai ”sataa liikaa vettä/ räntää/ pieniä kiviä..”. Lenkille mennään oli ilma minkälainen hyvänsä. Muistaakseni bouvierin rotumääritelmässä lukeekin, että ”säänkestävä koira” tms. Emännän on siis ollut pakko opetella myös säänkestäväksi! Entisenä afgaanin omistajana on kyllä joskus käväissyt mielessä, että käyttöohjeet kannattaisi aina lukea tarkoin! No vitsi! vitsi! Näitä en vaihtaisi edes afgaaniin!! ;)

Heti ensimmäisellä pakkasviikolla sairastuin kuumeeseen. Olin jo elätellyt toiveita, että tällaisella ulkoilumäärällä ei ainakaan teoriassa olisi mahdollista sairastua flunssaan tai yleensä mihinkään. Mutta niin vain eräänä päivänä kuumetta oli 38 heti aamusta ja olo tosi kehno! Jo edellisenä päivänä olin kyllä tuntenut jotain epämääräistä, mutta sinnikkäästi hoidin kaikki koiralenkit ym.t ja ajattelin olevani vain vähän väsynyt.

Tauti paljastui lopulta myyräkuumeeksi, mitä alkupäivinä olin vähän itsekin epäillyt. Hevosten kuivikeolkien joukossa on ollut muutama tosi huono paali ja olen ehtinyt pyöritellä niitä auki, ennen kuin olen uskonut, ettei niistä kuivikkeiksi ole. Ja joka kerta olen ajatellut, että PITÄISI varmaan olla hengityssuojain… Niinpä olisi sitten pitänyt! Ainoa hyvä puoli koko asiassa on, että myyräkuumetta ei ilmeisesti toista kertaa tarvitse sairastaa. Lääkäri ei ollut ainakaan kuullut kenenkään koskaan sairastaneen. Tai sitten kaikki kerran sairastaneet ovat varoneet visusti sitä toistamiseen saavansa. Niiden kuuden päivän aikana, kun olin pelistä pois, rakkaat miniät hoitivat koirien lenkittämiset ja huolehtivat hevosista. Itse kävin koirien kanssa vain pikaisia pissalenkkejä pihalla.  Ihmeesti nämä karvakaverit makoilivat tyynen rauhallisina sisällä, vaikka eivät tuntien ulkoilusessioitaan saaneetkaan. Myötätunnosta kenties ;)

Joulu tuli ja meni ja vuosikin vaihtui

Välillä sitä pysähtyy katsomaan taakseen ja huomaa, kuinka pian muutama viikko tai kuukausi on vierähtänyt. Ihan vain kaikessa arkipäiväisessä. Jouluhössötyksiä ei pahemmin tullut tehtyä, vaikka tarkoitus kyllä vähän olikin hössöttää. Ja se remonttikin on edelleen vaiheessa… lienenkö ajatellutkin valmistumisajankohdaksi heti kerralla ensi joulua..

Joulukortit teetin ensimmäistä kertaa Ifolorilla ja kuten arvata saattaa; rakkaiden karvanaamojeni kuvista! Kuvien saannissa oli vähän ongelmaa, kun lumi ehti sulaa ja mikä se sellainen joulukortti on, jossa ei lunta ole?! Koirien kuvia yleensäkin on tietysti noin tsiljoona, mutta ne ovat enemmän tai vähemmän vauhtikuvia tai puuhakuvia – ensimmäistäkään sopivaa poseerauskuvaa ei löytynyt.

Lunta ehti onneksi sataa sen verran, että talvelta näytti ja ryhdyin kahden karvakorvan kanssa hommiin (ei ikinä enää yhtä aikaa!!) Paikoillaan ne eivät tietenkään olleet sen siunaamaa hetkeä. Koko ajan löytyi jotain tärkeää tutkittavaa. Omasta kotipihasta! Linssissä näkyi enimmäkseen takapuoli ja häntä tai joku suttuinen vilahdus jostain karvaisesta… Kun kyykistyin alas odottamaan sopivaa hetkeä, oli kuvattavakin paikalla salamana – kuono linssissä. Melkein jo aloin hermostua, kun valoakaan ei kovin monta minuuttia vuoden pimeimpänä aikana riitä. Lopulta suunnilleen karjuin (hirveä häpeä myöntää..) näitä istumaan paikoillaan. Ja aina kun katson kuvia, näen Jasminista;

No hyvä on sitten, tässä törötän kun en muuta voi!

Ja Nadiasta; Okei mutsi, olen orjasi..

Vaikka olin kammannut niitä valokuvia varten ainakin puoli tuntia per karvis, näyttävät ne siltä kuin olisivat kömpineet juuri jostain esiin. Ja mitä ihme hapsuja Nadian korvallisilla sojottaa… Kolmatta en sitten ehtinytkään kuvaamaan, kun tuli liian hämärää ja oli tietysti se vihon viimeinen päivä, kun tilaus piti tehdä. Oli pakko käyttää jotain aiemmin syksyllä otettua. Mikä nyt ei sitten sopinut joukkoon ollenkaan. Kun kuvat tulivat, mietin tovin, viitsinkö niitä kenellekään lähettää.. näin mielessäni vain sen surkean kuvaustilanteen. Kuvat kuitenkin lähtivät ja saivat kiitosta. Eivät tietenkään kehdanneet sanoa, että olitko juuri karjunut niille raukoille…

Sain myös toisen kuningasajatuksen, kun katselin Ifolorin sivuja; teetänpä mummolle ja muille lahjaksi kalenterit! Ja niin ryhdyin eräänä iltamyöhänä tuumasta toimeen. Aika monta tuntia siinä kyllä meni, kun selasin runsaat valokuvakansioni koneelta ja siirtelin sopivia kuvia erilliseen kalenteri-kansioon. Tulihan kalenterista ihan jees! Olin oikein tyytyväinen itseeni J Koirien kuvia siinä on tietysti tosi monta, mutta yritin kovasti ajatella myös lahjansaajia, jotka eivät välttämättä minun karvanaamojani jaksa joka päivä silmät ihastuksesta ymmyrkäisinä tuijottaa. Siellä on sitten kuvia myös eräästä pikkumiestä ja parista isommasta pojasta ja tytöstä. Itse talutan hevosta yhdessä kuvassa ja toisessa olen Muskan konsertissa. Kukaan ei ole ainakaan moittinut lahjaansa ;)

Nyt olen tekemässä Ifolorin ohjelmalla oikein kuvakirjaa. Siihen tulee koiria, kissoja ja hevosia. Vähän maisemakuvia ja joitain ihmisistäkin ehkä. Voin sitten vanhainkodin kiikkustuolissa katsella sitä ja elää elämääni uudelleen – toivon mukaan!;)